Landmannalaugar

Neljän päivän lomani suuntautui siis Landmannalaugarille, joka on Islannin suosituimpia vaelluspaikkoja sekä turistien että paikallisten keskuudessa. Sen erikoisuutena ovat lukuisat ryoliittivuoret monine väreineen sekä kylmät ja kuumat lähteet. Paikka on Etelä-Islannissa highlands –alueella. Otin bussin Reykjahliðista Landmannalaugarille maanantaiaamuna (23.7.) klo 8.30; edessä 10 tuntia bussissa istumista. Alkumatkasta pysähdyimme ensin kahdelle eri vesiputoukselle.

Melkein heti kun pääsimme ylänköalueelle, alkoi sataa. Se siitä maisemien katselusta sitten. Lisäksi tie on todella huono ja kuoppainen, joten matkapahoinvointikin alkoi orastaa. Lähinnä nuokuin bussissa. Välillä CD-opas herätti ja kun siitä jotain kuuli, jutut olivat mielenkiintoisia. Välillä CD-opas kertoi (ensin islanniksi, sitten englanniksi): ”Now on the right side we see a spectacular view to the glacier….” Mitä?! “… weather conditions permitting of course.” No niin, sää ei todellakaan suosinut meitä tällä matkalla.

Saavuimme Landmannalaugarille noin kello 19 illalla. Sielläkin satoi vettä. Olin onnistunut varaamaan ensimmäisen yön mökkimajoituksesta. Se oli onni, koska soitin mökeille vasta edellisenä päivänä. Nettisivuilla kerrottiin, että varaukset pitää tehdä vähintään kuukausi ennen saapumista. Ei olisi kyllä innostanut ruveta pystyttämään telttaa vesisateessa. Lisäksi pääsin käyttämään kaasuhellaa ja keittämään lämpimän aterian. Illalla kävin vielä lämpimässä lähteessä uimassa. Vesisateessakin se oli mukava kokemus.

Kylmä ja lämmin lähde yhtyvät tässä luonnon altaassa. Lämpötila vaihteli altaan eri kohdissa, joten jos tuli liian kuuma, pystyi menemään siedettävämmälle keitaalle. Kävin täällä matkan aikana joka ilta ja kuten kuvasta näkyy – niin tekivät varmaan kaikki muutkin. Osa nautiskeli samalla olutta, osa toi mukanaan Pringlesejä tai karkkia. Suurin osa nautti lähteestä sellaisenaan; kyllä se olikin rentouttavaa vaelluksen jälkeen!

Ensimmäisenä päivänä heräsin levänneenä hyvien yöunien jälkeen. Keitin kaurapuuroa aamupalaksi ja lähdin katselemaan mitä voisin tehdä kahden päivän aikana. Ilma oli pilvinen ja näytti siltä, että voisi alkaa sataa hetkenä minä hyvänsä. Ostin vaelluskartan ja kysyin ehdotuksia infosta. Kerrankin näin päin :) Yksi karttaan merkitty reitti oli 8 tunnin mittainen, mutta päätin tehdä sen vasta toisena päivänä. Se meni käytännössä vuorelta toiselle, joten toivoin kirkkaampaa säätä tälle reitille. Yksi reitti johti kraaterille, noin 8 tunnin vaellus sekin. Ensin se nousisi vuorille ja sitten laskeutuisi alemmaksi järvelle ja lopulta kraaterille. Kuulosti hyvältä hieman sateisemmallekin päivälle, joten reppu kasaan ja menoksi.

Maisemat olivat häikäisevät. Katselkaa kuvia ja nauttikaa! Lopulta sadetta ei tullut juuri nimeksikään, ainoastaan korkeammalla vuorilla.

Hieman suomaisemaa, jossa myös lampaat viihtyivät.

Kuvassa vasemmassa laidassa näkyvä Laugahraunin laavakenttä on syntynyt vuoden 1477 purkauksessa.

Yksi vuorijonoista, ei voi paikallistaa nimeä :)

Näkymää leirintäalueelle.

Sammaleen peitossa oleva laavakenttä on tyypillistä maisemaa Islannissa.

Tässä ensimmäisen päivän päätepisteeni, kraateri Ljótipollur, jonka sisällä on järvi. Järvi on myös suosittu kalastuspaikka, ainakin taimenta sieltä löytyy.

Lopulta aikaa meni aika tarkalleen 8 tuntia. Vaelluksen jälkeen keitin vielä aterian mökin keittiössä. Sitten teltan pystytykseen. Se ei ollutkaan ihan helppo homma. Oli hieman vaikeuksia saada kiiloja maahan, kun maa oli niin kova. Onneksi viereisen teltan ranskalais-islantilainen matkaopas tuli antamaan vasaran käyttööni. Lisäksi leirintäalueella oli kivikasoja, joista sai käydä hakemassa kiviä oman teltan pitimiksi.

Nukkumapaikkani kahden yön aikana. Sain teltan lainaan Julianelta. Se oli pieni, mutta ajoi asiansa. Kuvassa teltan vierellä Hector (the Rinkka, myös lainassa Julianelta).

Seuraavana aamuna en herännyt levänneenä, vaikka meninkin nukkumaan jo noin kymmenen aikaan. Yö oli nimittäin tosi kylmä! Kuulin myöhemmin, että lämpötila oli lähellä nollaa. Yön ajaksi jätin pihalle uikkarit ja niissä oli hieman kuuraa aamulla. Ei se mitään, ilma oli nimittäin kirkas ja aurinkoinen. Aamu oli vielä kylmä, mutta päivästä näytti tulevan tosi hyvä! Eli taas reppu kasaan ja vuorille!

Tässä muutama kuva retin varrelta, ryoliittivuoria parhaimmillaan:

Vaellusreitti kulki välillä hauskasti vuorijonoa pitkin, kapeaa reittiä.

Bláhnúkur (945 m) eli sininen vuori on suosituimpia vuoria valloittaa Landmannalaugarin alueella. Tässä minä poseeraamassa ko. vuoren päällä.

Reitissä ei mennyt ihan kahdeksaa tuntia, joten päätin kiertää hieman ekstralenkkiä. Menin lyhyimmälle lenkille, joka on noin 1,5 tunnin mittainen. Siellä olivatkin kaikki turistit. Noin 15 ihmisen ryhmä, kuulostaa briteiltä. Ja ranskalaisryhmä, niitä löytyy kaikkialta. Lisäksi sekalaista seurakuntaa. Suuntasin jälleen lähteelle kylpemään, loput ihmiset olivatkin sitten siellä. Sanotaankin, että lähteellä on aina paljon ihmisiä. Siltä näytti: klo 23 illalla, kun menin nukkumaan ja 6 aikaan aamulla ensimmäiset tulivat jo pois.

Illalla ilma viileni jälleen ja halusin saada lämpöä ylle. Suuntasin iltakävelylle noin tunniksi läheiselle kanjonille. Siellä en vielä ollutkaan kävellyt. Oli mukavaa kävellä ilta-aikaan, kun vain muutama ihminen oli liikenteessä.

Alueella olisi pystynyt myos tekemään ratsastuksia. Illalla noin 25 hevosen lauma ohitti leirintäalueen, osa ilman ratsastajia.

Yö oli jälleen kylmä, joten ei tullut paljon nukuttua. Sitten olikin kotimatkan aika, taas 10 tunnin bussimatka, samaa reittiä. Nyt sää oli parempi, joten matkalla näkyi jäätikköä ja muitakin maisemia.

Alkumatkasta tuli ongelmia bussin kanssa. Ohjauksessa oli jotain vikaa ja meidän piti kääntyä takaisin läheiselle hotellille. Se olikin ainut paikka koko reitin varrella (lukuunottamatta 50 viimeistä kilometriä), jossa saa yhteyden ulkomaailmaan. Saimme odottaa toista bussia Reykjavikista asti. Lopulta aikataulu oli 4 tuntia myöhässä. Bussia odotellessa ei ollut kuitenkaan tylsää, kun juttuseuraa löytyi hollantilaisesta pariskunnasta sekä kanadalaisesta ja saksalaisesta miehestä. Oli mukavaa kuunnella ihmisten lomasuunnitelmia ja hekin halusivat kuulla työstäni täällä.

Loppumatkasta kävin myös mielenkiintoisen keskustelun bussikuskin kanssa. Päivä oli hänelle erityisen raskas ja hän toivoikin, ettei saa sanktiota liiasta ajamisesta. Hän nimittäin tiesi, että aamulla ajoon lähtö olisi laitonta.

Todella kunnioitan hänen työtään! Hän ajaa täältä Mývatnilta Landmannalaugarille maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin sekä Landmannalaugarilta Mývatnille tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Aina samaa tietä, joka on huono ja kuoppainen aavikkotie. Jokia ylitettävänä, samaa aavikkomaisemaa jatkuvasti kymmenen tunnin ajan tai enemmänkin (sään ollessa huono) eikä bussikaan mikään hyvätasoinen ollut. Lisäksi hän asuu Selfossilla etelässä, joten hän ei pääse kotiinsa yöksi parhaimmassa tapauksessa kuin kerran viikossa. Kaksi kuukautta tätä samaa. Hän kertoikin, ettei kukaan halua tehdä tätä työtä. Mielenkiinnolla seuraan onko tämä bussiyhteys vielä voimassa joidenkin vuosien päästä. Ei siis ihme, että bussiyhteydet ovat Islannissa huonot ja lentäminen on kätevämpää.

Tällaista tietä ja aavikkoa, 10 tuntia päivässä, 6 päivää viikossa.

Palasin matkalta väsyneenä noin 11 aikaan illalla ja kuulin, että seuraava päivä on täysi työpäivä, 13 tuntia. Oli mukavaa päästä välillä muihin maisemiin täältä. Työhön oli kuitenkin jälleen mukava ryhtyä, vaikka seuraava päivä olikin liian pitkä loman jälkeen. Mutta kyllä täällä pohjoisessa on lämpimämpää ja auringonlaskuakin ehti jo tulla ikävä!

Bussimatkaseurueestani suuri osa tuli meille yöpymään leirintäalueelle. Bussin myöhästymisen takia he eivät saaneet enää ostettua ruokaa mistään. Vaikka yöllä hieman satoikin, kanadalaismies kertoi seuraavana aamuna, ettei ollut nukkunut koko lomansa aikana näin hyvin ja pitkään. Myös muut olivat olleet tyytyväisiä yöhönsä. Hyvä niin; minulla ei ollut enää niin huono omatunto saamastani lämpimästä pedistä sisällä ja täydestä ateriasta. Olin selvästi jo omaksunut jonkinlaisen turistiuden itsessäni loman aikana :)

Etela kutsuu

Eilen illalla sain tietaa, etta lahden huomenna eli maanantaina Landmannalaugarille. Tyonantaja vihjasi aikaisemmin asiasta, mutta en innostunut asiasta viela. Kaikki asiat ovat yleensa nimittain "we´ll see" tai "I´m almost sure". Eilen sitten varmistui, etta hanen tyttarensa tulee tanne toihin joksikin aikaa ja meille muille jarjestyy pidempia kuin yhden paivan lomia.

Landmannalaugar on Islannin suosituimpia vaelluspaikkoja. Yleensa ihmiset tekevat noin 4 paivan vaellusreitin Landmannalaugarilta etelaan (tai toisin pain). Minulla bussimatkoihin menee kaksi paivaa (noin 10 tuntia paivassa) ja kaksi paivaa aikaa tehda paivavaelluksia. En ole hirveasti ehtinyt tutustumaan paikkaan, kun tamakin paiva menee kokonaan toissa (niin kuin naette :)

Siellapahan sitten nakee!

Wikipedia tiedottaa paikasta nain:

"Landmannalaugar (is., meaning the hot springs of the people of (the) land) is a region near the volcano Hekla in the south of Iceland. The Landmannalaugar area is famous for it's incredible natural beauty. The area consists of more geological elements than you can count, but more obvious are the rhyolite moutains and vast lava fields, rising up right by the mountain hut. The many mountains around come in all the world's colours; pink, brown, green, yellow, blue, purple, black, white and more."

Juttua reissusta seuraa sitten loppuviikosta/seuraavalla viikolla!

Hepan selkään!

Välitämme respassamme varauksia hevossafareille. Asiakkaat ovat tulleet innoissaan pois ratsastuksen jälkeen, joten minullekin syntyi halu päästä ratsaille. En ole ikinä ennen ratsastanut hevosella, mutta halusin todella koettaa!

Nyt se sitten tapahtuisi. Pääsin mukaan kahden tunnin ratsastukselle. Aamulla kuvittelin, että minun hevoseni säntää pois muusta ryhmästä ja ajaudun paniikkiin. Tai että se lennättää minut pois selästä. Yritin karistella suurimpia pelkoja pois. Tämä hevostalli sijaitsee 16 kilometrin päässä järven toisella puolella, etelässä, Skutustadirin kylässä. Menin sinne pyörällä. Ennen ratsastusta kävelin puolisen tuntia pseudokraaterialueella.

Sitten tallille. Hevosia valjastetaan lähtövalmiiksi. Ensin näen kaksi tanskalaista naista, toinen on kokenut ratsastaja, toinenkin on ratsastanut joitakin vuosia sitten. He sanovat, että olenpa rohkea, kun lähden mukaan kahden tunnin vaellukselle. Jännitys nousee. Sitten paikalle tulee vielä amerikkalaispariskunta sekä neljän hengen perhe, hekin amerikkalaisia. Kaikilla muilla on kokemusta ratsastamisesta. Hmm, mitenköhän minun käy?

Vaihdan pyöräilykypärän ratsastuskypärään. Pääsen hevosen selkään, hyvä alku. Jalustimia säädetään sopiviksi, mutta en vaan osaa kommentoida milloin ne ovat sopivalla tasolla. No, kokeillaan näin. Hevonen liikkuu vähän, mitä pitää tehdä?!

Kuljemme jonossa aitauksen ympäri yhden kerran. Sitten suoraan tielle. Enkö voi totutella hevoseen pidempään? Enkö saa lisäohjeita? Sitten pysähdymme ennen tien ylitystä. Hevoseni ei pysy jonossa, vaan haluaa mennä syömään heinää. Eih, miten se pysäytetään? Ohjaajamme huutaa, että ”you are the boss!”. Joo joo, mutta mitä teen?

Selviän muiden perässä tien yli ja jatkamme maastoon. Ensin hidasta kävelyä, kaikki tuntuu menevän hyvin. Paitsi että jännittää ihan pirusti. Maisemat jäävät nyt katselematta, kun pitää keskittyä hevoseen.

Kohta tulemme uudestaan tielle. Ohjaajamme kysyy, josko mentäisiin kovempaa. Ei vielä. No, kai se on kokeiltava. Tuntuu, että tipun hevosen selästä. Sen verran pomppivaa kyyti on! Vedän hieman lisää ohjaksista, jotta hevosen pää pysyy korkeammalla. Pidän ohjaksista kiinni väärinpäin. Ohjaaja auttaa. Voi hevosparkaa, ajattelen. Se on saanut tollon ohjastajan, joka ei tiedä miten tulisi toimia.

Aina kun pysähdymme, hevoseni haluaa syödä heinää tai etuilla muita. Miksi juuri minun hevonen? Niin näyttää kyllä osa muistakin hevosista tekevän, joten ei paniikkia. En voi rentoutua yhtään, pitää yrittää testata miten saisi vähemmän pomppivaa kyytiä. Miesohjaajamme kertoo tarinoita ympäröivästä luonnosta, lähes kaikki menee ohi korvien.

Alamäissä osaan jo myötäillä hevosta, hyvä. Puolivälissä pidämme taukoa ja ainakin amerikkalaismies sanoo olevansa väsynyt. Minullakin tuntuu takamuksessa, mutta ei mitenkään pahasti. Säädämme jalustimiani hieman korkeammalle, koska ainakin toinen oli ihan liian matalalla. Sen verran opin jo matkalla.

Hevoset ja toinen ohjaajistamme tauolla.

Matka jatkuu kohti talleja. Ohjaaja kertoo, että hevoset haistavat jo tallit ja tietävät, että menemme kotiin päin. Viimeisen puolen tunnin aikana alan jo nauttia kyydistä. Lisäksi pysähdyspaikoilla ei ole heinää tarjolla, lähinnä laavaa ja karumpaa kasvillisuutta. Täten hevoseni pysyy muiden perässä eikä lähde etsimään hyvää syöntiapajaa. Maisemat ovat hienot, mikäs tässä kyydissä on mennessä. Takamus ja takareidet ovat jo turtana, joten kova ravi ei tunnu mukavalta. Kävelyvauhtia, kiitos!

Tulemme takaisin talleille. Olen ylpeä itsestäni. Amerikkalaismieskin kehuu, että selvisit oikein hienosti. Ei se siltä tuntunut, mutta en ainakaan pudonnut hevosen selästä tai karkaillut harhateille. Uskallan ehkä nousta uudestaankin hevosen selkään! Ensimmäinen kosketus hevosiin ei tapahtunut helpoimmalla tavalla, heti vaan kahden tunnin turneelle (n. 8-9 km) ilman sen kummempia opastuksia. Onneksi islanninhevoset ovat melko pienikokoisia ja ymmärtääkseni ”helppoja”.

Tässä minä ja ruskean musta "hevoseni", Princessa, ratsastuksen jälkeen. Onko vielä näkyvillä pelkoa kasvoilla? :)

Päätin mennä kotiin järven toista puolta eli tuli kierrettyä järvi ympäri taas kertaalleen. Hyttysiä on valtavasti! Tämän viikon aikana uusi parvi on ilmestynyt lähelle järveä. Kuuleman mukaan niiden pitäisi kuitenkin kohta olla poissa. Kesän aikana tulee noin 2-3 hyttysparvea, alkukesästä ne olivat isompia kuin nyt. Myös ratsastaessa ne tunkivat suuhun, nenään ja korviin. Yök!

Kuvassa näkyvä harmaa ”sumu” on hyttyspilvi. Jos ette usko, tulkaa tänne. Ja se ininä on myös koettava paikan päällä. Onneksi nämä eivät ole purevaa lajia. Kuitenkin ne seuraavat hiilidioksidin hajua. Järven nimi Mývatn viittaakin hyttysiin eli suora suomennos olisi Hyttysjärvi.

Keräsin yhden päivän aikana respan ikkunalaudalle kertyneet hyttyset. Sinne ne tulevat kuolemaan, oikea itikoitten hautausmaa.

Tämä on leirintäalueemme pihasta. Näkyvissä taas harmaata sumua eli itikoita. Hyttysverkkojen myynti on jonkin verran kasvanut tämän viikon aikana, myös muutamalle asiakkaalle on jouduttu palauttamaan rahat takaisin. Nämä ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta olleet lapsiperheitä.

Kun pääsin kotopihaan, olin ihan poikki. Parin tunnin päästä sain kyydin laguunille, ihanaa. Siellä tapasin tanskalaisnaiset, jotka olivat ratsastamassa. Toinen ohjaajistamme oli kertonut, että minun hevosellani oli tapana tehdä mitä huvittaa, ”the naughtiest one”. Lisäksi se oli kuulemma vähän tyhmä. No, ehkä siksi se juuri sopi tietämättömälle aloittelijalle, tiedä häntä :) Naiset kuitenkin kehuivat, että pärjäsin oikein hyvin hevoseni kanssa. Kerroin, ettei se siltä tuntunut. He kuitenkin ratsastivat koko ajan minun takana, joten he sanoivat, että kyllä he näkivät. Kysyin, miten olisin saanut sen pysymään poissa heinikosta. He sanoivat, että seuraavalla kerralla täytyy vetää ohjaksista vain toisella kädellä, siihen suuntaan mihin haluaa hevosen tulevan.

Nyt hepoista tietävät, kertokaa te lisäohjeita seuraavalle kerralle :) Heppahullua minusta ei tullut, mutta kyllä ratsastaminen oli sen verran haastavaa, että täytyy kokeilla joskus uudelleen! Ehkä seuraavalla kerralla siitä voi jo nauttia enemmän.

Askja caldera

Torstaina 12. päivä pääsin viettämään vapaapäivää bussimatkalla Askjaan, 1100 m korkeuteen eli Islannin ”highlands” –alueelle. Myymme lippuja respassamme ko. matkalle, joten pääsin Askjaan ilmaiseksi. Matkan jälkeen osaan selittää asiakkaille millaista matkalla on ja mitä heidän tarvitsee ottaa huomioon, kun lähtevät reissuun. Matkan hinta on turisteille 10 000 kruunua eli noin 120 euroa. Hieno tilaisuus siis minulle!

Kello 8 aamulla 10 ihmistä pakkautui Askja tour –bussiin turisti-infon edessä. Tosin suurta pakkautumista ei tarvinnut, kun bussi on 35 ihmiselle. Päivittäiset matkat alkoivat mainostettua aiemmin suuren kysynnän vuoksi, mutta tieto ei ollut kulkenut kovin monelle ihmiselle.

Matkalla kirkkaan sään ansiosta näkyi kauas, jopa Vatnajökull –jäätikölle ja Kverkfjallille, lumihuipuille. Tie Askjaan on vaikeakulkuinen, vain 4*4 –ajoneuvoille tämäkin. Lisäksi ainakin kolmessa kohdassa pitää ylittää joki. Nyt kuulin oppia siitä, miten joet tulisi ylittää: täytyy tehdä U:n muotoinen kuvio ajaessa, ensin ylävirtaan, sitten alavirtaan. Täytyy ajaa hiljaa, mutta jos auton pysäyttää keskellä jokea, voi tulla ongelmia. Lisäksi kannattaa odottaa, että toinen auto tulee ylityspaikalle. Jos jotain tapahtuu, toinen voi auttaa toista. Ohjeiden saamisesta huolimatta tai ehkä paremminkin ohjeet kuultuani en lähtisi kokeilemaan onneani jokien ylityksessä.

Joen ylitys, aja hitaasti.

Pysähdyimme Herðubreið –vuoren juurella. Tätä vuorta kutsutaan myös nimellä ”Queen of Mountains”. Siinä on kolme kerrosta, kukin erilaisesta laavasta muodostunut. Alimmainen kerros on ”pillow” –laavaa, muita en muista. Tiedemiehet ovat kuulemma todistaneet, että tämä vuori on kaunein maailmassa. Nämä kyseiset tiedemiehet ovat tietenkin islantilaisia. Olisi hauskaa tietää, millä perusteella jokin vuori on kaunein maailmassa. Oppaamme mukaan islantilaisilla on tarve olla parhaita kaikessa (eihän vaan suomalaisilla?). He tarvitsevat kuitenkin avukseen ilmaisun asukasta kohden, koska heitä on niin vähän. Islantilaiset mm. kuluttavat eniten Coca-Colaa henkeä kohden vuodessa. Joten kyllä kyseenalaistakin kunniaa saa helposti.

Taustalla Herðubreið, 1682 m.

Herðubreið lähempää.

Herðubreið –vuoren lähistöllä näimme yhden lainsuojattoman, Eyvindurin, asumuksen talvelta 1774-1775. Se oli pieni kuoppa maassa ja hieman kiviä ympärillä. Tarinan mukaan hän oli tappanut varastamansa hevosen ja tehnyt luista ja nahkasta katon kuoppansa päälle. Siellä sitten oli elänyt yhden talven raakaa hevosen lihaa ja yhden kasvin (Angelica) juuria syöden. Kuopan sisällä oli lähde, joten vettä hänen ei ollut tarvinnut hakea. Tulta hän ei ollut tehnyt, koska muuten ihmiset olisivat löytäneet hänet. Hän oli myöhemmin toiminut matkaoppaana (ensimmäisiä Islannissa). Hän oli kokenut monia talvia ja kesiä vuoristoissa, joten myös tiesi paljon niistä.

Lainsuojattoman, Eyvindurin, asumus.

Matkalla Askjaan ohitimme alueen, jossa amerikkalaiset astronautit harjoittelivat ennen kuuhun menoa 1960-luvulla. Astronautit olivat myöhemmin kommentoineet, että alue sopi oikein hyvin kuukävelyn harjoitteluun. Skeptikot ovat tietenkin kommentoineet, että astronauttien ottamat kuvat kuusta muistuttavat epäilyttävän paljon tätä harjoittelupaikkaa Islannissa.

Astronauttien harjoitusaluetta.

Askja on syntynyt, kun maanalainen laavakammio on tyhjentynyt vulkaanisen räjähdyksen seurauksena ja maa-aines päältä romahtanut. Iso räjähdys tapahtui vuonna 1875, jolloin tuhka-ainesta lensi Ruotsiin, Venäjälle ja jopa Japaniin asti. Kerrotaan myös, että monet islantilaiset muuttivat Amerikkaan tämän räjähdyksen seurauksena. Askjan alueelle on syntynyt järvi sekä rikkipitoinen kraateri. Näky oli upea:

Järvi Öskjuvatn (maan syvin järvi, 217 m) sekä kraateri Víti (syvin kohta 60 m).

Kiersin ensin aluetta hieman kävelemällä vuorijonoa pitkin etsien hyvää näköalaa. Meillä oli kaksi ja puoli tuntia aikaa viettää Askjassa, josta tunti meni kävelyyn parkkipaikalta järvelle ja kraaterille. Unohtumattoman matkasta teki kylpeminen kraaterissa. Ympärillä rikkipitoista maata ja vesi aivan maitomaista. Oppaamme sanoi, että kylpemään ei saa mennä uimapuvussa, joten tein sen sitten aatamin asussa. Ilmeisesti uikkarit haisevat rikille todella pitkään, jos niissä erehtyy uimaan. Osalla oli uimapuku päällä, meidän ryhmällämme ei, kuten ei myöskään islantilaisilla matkaajilla. Lämpötila tässä kraaterissa oli 22 astetta, joten oikein täydellinen kylpemiseen. Oppaamme sanoi, että siellä täytyy koko ajan uida, jotta pysyy lämpimänä. Hän on selvästi tottunut uimaan tai kylpemään vain kuumissa lähteissä :)

Näkymää vuorijonon päältä, vasemmalla järvi ja keskellä kuvaa näkyy kraaterin reunaa.

Näissä korkeuksissa oli hieman luntakin. Muutama viikko sitten alueella oli ollut lumimyrsky ja lumi oli pysynyt maassa kolme päivää. Punainen väri vuorella tulee raudasta.

Kylpemässä kraateri Vítissä.

Paluumatkalla pysähdyimme Drekagil (Dragon) –kanjonissa, jota on muokannut tuliperäinen aktiivisuus, vesi ja tuuli. Nyt voin helposti kuvitella trollien ja haamujen sekä lainsuojattomien henkien asustavan vuoristoissa.

Drekagil -kanjonin päässä oleva vesiputous.

Matkan ajaksi sattui upea sää (Sigfús ei halunnutkaan päästää meitä Askjaan huonolla säällä). En kuitenkaan odottanut aivan pilvetöntä taivasta ja auringonpaistetta. Tuuli oli melko kova, joten välillä hiekkapölly ylsi silmiin asti.

Matkamme kesti yhteensä 11,5 tuntia. Raskas matka, mutta todella hieno päivä. Oppaamme oli asiantunteva ja osasi hommansa. Matkanjärjestäjä on hänen ukkinsa, joten hän on jo pitkään toiminut oppaana. Syksyllä hän muuttaa taas Reykjavikiin (kuten ainakin puolet Islannista talven ajaksi) ja on luokanopettajana. Matkalla hän kertoi paljon Askjan alueesta sekä muutenkin Islannista. Loppumatkalla hän intoutui laulamaan muutamia kansanlauluja sekä kertomaan kansantarinoita. Halukkaat saivat kysyä musiikkivinkkejä ja mitä musiikkia kannattaisi tuliaisiksi viedä. Otin paperille ylös nimen Sigur Rös, joka on tehnyt tunnetuksi vanhoja Islannin kansanlauluja mm. Radiohead –bändin lämppärinä.

Opin taas palan Islannista!

Vesiputoukselta vesiputoukselle

Lomapäivät vietettynä, samoin kolme työpäivää työskennellen 9-23. Matias palasi Suomeen eilen. Saimme viettää kolme lomapäivää yhdessä; juuri mitä kaipasin. Nyt on taas haikea mieli Matiaksen lähdöstä, mutta työnteko auttaa. Ja onnellinen olen siitä, että Matias ylipäätään pääsi käymään täällä.

Lomapäivinä suuntasimme siis vaeltamaan. Suuntana oli ensin Dettifoss, Euroopan vesivoimaisin vesiputous (44 m korkea, 100 m leveä). Vedenvirtaus on keskimäärin 200 m3 sekunnissa (postikorttitietoa).

Päätimme suunnata Dettifossille liftaamalla. Meidän hostellissa yöpyi skottilais-ranskalainen pariskunta, joiden kyydissä pääsimme alkumatkan. Hekin suuntasivat Dettifossille, mutta sen itäpuolelle. Meidän piti päästä länsipuolelle, josta vaellusreitti alkaa. Länsipuolelle menevää tietää suositellaan vain 4*4 –ajokeille, joten ei kun odottamaan uutta liftiä. Huomasimme pian, että olimme unohtaneet täyttää vesipullot lähtökiireessä. Keskellä ei mitään, näkymät muistuttavat autiomaata jossakin Egyptissä eikä liikennevirtakaan ole suurta. Japanilaispariskunta (joka oli käynyt myös edellisenä päivänä Dettifossilla) otti meidät kyytiin hetken odottelun jälkeen. Kaksikymmentä kilometriä helteisellä aavikkotiellä olisi ollut tuskaista edetä ilman vettä. Olimme hyvin kiitollisia japanilaisille.

Ensin menimme Selfossille, pienemmälle vesiputoukselle ennen Dettifossia. Hyvin kaunis putous sekin.

Dettifoss oli aivan kuin postikorteissa, sateenkaareineen. Todella mahtava näky, liian voimakas käsitettäväksi.

Dettifossilta lähtee vaellusreitti Jökulsárgljúfurin kansallispuiston läpi. Ensimmäisenä päivänä matkaa oli taitettavana n. 18 kilometriä. Alkumatka oli paikoin vaikeakulkuista laavakivikossa. Yhdessä kohtaa piti käyttää köyttä apuna laskeutumiseen, jännää!

Seuraava vesiputous oli Hafragilsfoss, joka oli jopa vaikuttavampi kokemus kuin Dettifoss. Hafragilsfossia pääsee katsomaan todella läheltä ja voi tuntea maan tärisevän sen vieressä. Putouksesta pärskyvä vesi nousee ajoittain yhtä korkealle kuin itse putous. Tästä paikasta emme olisi malttaneet lähteä pois.

Näillä paikoin tulikin vaikeuksia minun polven kanssa. Vaiva on kiusannut jo muutaman vuoden, mutta nyt se ilmeni hiukan erilaisena kuin aikaisemmin. Mietimme jo takaisin kääntymistä, mutta särkylääke ja side polvessa tuntuivat auttavan hieman. Ainakin henkisesti.

Matka jatkui siis hieman hitaammassa tahdissa. Ohitimme vielä yhden vesiputouksen, upeita laavamuodostelmia kanjonissa, aavikkoa sekä vehreää metsämaisemaa. Maisemat vaihtelivat mukavasti, joten jatkuvasti löytyi katseltavaa! Välillä tuntui, että olimme Grand Canyonilla tai ainakin jossain muualla kuin Islannissa. Saavuimme Vesturdalunin ”erämaa” -leirintäalueelle kymmenen aikaan illalla, noin 8 tunnin vaeltamisen jälkeen.

Aamulla sää oli sateinen ja viileä, toisin kuin edellinen päivä. Pakkasimme teltan ja lähdimme kohti Ásbyrgia. Polvi ilmoitti välillä olemassaolostaan, mutta kyllä se sitten vertyi loppua kohden. Laavamuodostelmat olivat upeita tälläkin reitillä, mutta maisemat eivät vaihdelleet samoin kuin ensimmäisen päivän aikana. Ásbyrgissa on hevosenkengän muotoinen kanjoni, jota oli sen suuruudesta johtuen vaikeaa ikuistaa kameraan. Kaiken kaikkiaan upea vaellusreitti, joten jos joku eksyy Islantiin ja vaeltamaan, tämä on ehdottomasti suositeltava!

Ásbyrgista oli tarkoitus mennä liftaamalla Húsavíkiin, noin tunnin matka. Autoja oli kuitenkin vain muutama näkyvillä ja vähän liikennettä, joten päätimme käyttää kallista bussia. Húsavíkissa sää oli myös viileä ja sateinen eikä leirintäaluekaan näyttänyt kovin viihtyisältä. Otimme huoneen hostellista ja suuntasimme ravintolaan syömään lämmintä ateriaa kahden päivän tauon jälkeen.

Seuraavana aamunakaan sää ei suosinut, joten päätimme olla menemättä valaskatseluun (whale watching) merellä. Valitsimme sen sijaan valasmuseon, joka olikin hyvin mielenkiintoinen. Toisena vaihtoehtona olisi ollut Phallological museum eli penismuseo (kyllä!). Siellä olisi voinut nähdä Islannissa elävien nisäkkäiden peniksiä. Jätimme välistä.

Pizzan syönnin jälkeen jatkoimme liftaamalla Akureyriin, pohjoisen pääkaupunkiin (noin 15 000 asukasta). Liftaus onnistui noin 45 minuutin odottelun jälkeen: tyttö kertoi, että sääli meitä sateessa liftaavia. Hän oli nähnyt minut täällä Mývatnin alueella juhannuksen seutuun. Eli pieni maa tämä Islanti. Akureyrissa kiertelimme kaupungilla ja pystytimme teltan leirintäalueelle. Jatkoimme herkuttelulinjalla suklaakakun kanssa.

Viimeisenä aamuna herätys kello kuusi ja matka kohti Reykjahlidia. Mihau heitti Julianen Akureyrin lentokentälle (hän lähti Reykjavikiin vapaapäivinään) ja otti meidät matkaseurakseen Reykjahlidiin. Kello yhdeksän alkoikin työt ja edessä oli kolme työntäyteistä päivää.

Tyota ja huvia

Matias on valilla ollut gradun kimpussa (totta!), mina toissa respassa ja siivoamassa. Siirryimme kaksi yota sitten telttamajoitukseen leirintaalueellemme. Eilen yolla kummallinen sumurintama tuli jarven yli ja yhtakkia ilma viileni. Aamulla teltta oli paalta kostea. Hyvin on teltassa nukuttanut, ei ole ongelmaa liiasta kuumuudesta.

Tyon lomassa olemme ehtineet kierrella yhdessa Mývatnin ymparistossa. Lauantaina kiersimme jarven ympari (noin 37 km) pyorilla. Mukana oli myos Mihau (Michael) Puolasta, han on toissa viereisessa hotellissa. Matkalla kiipesimme Vindberlgjarfjallin (529 m) paalle, josta oli nakyma jarvelle ja mm. pseudokraatereille. Ohitimme lintujen suojelualueen, kalastajien suosiossa olevan Laxa -joen, hevostalleja ja laavamuodostelmat jarvessa.

Loppumatkasta vastatuuli kiusasi, joten ainakin Mihaulla oli vaikeuksia muutaman vuoden pyorailytauon jalkeen. Ehdimme juuri ennen kymmenta kauppaan ostamaan irtokarkkia 50 % alennuksella (jokalauantainen alennus!) ja suuntasimme jarvelle auringonlaskua katsomaan. Soutelureissulle lahti mukaan Mihau, Juliane ja Karolina. Aluksi naytti, etta auringonlaskumme jaa pahasti pilvien peittoon. Lopulta nakyma oli kaunis ja intouduimme viettamaan pari tuntia jarvella soudellen ja auringonlaskua katsellen. Alla olevassa kuvassa Juliane opettelee soutamaan ja takana Karolina, joka saapui Islantiin vasta pari tuntia ennen kuvan ottamista. Tama onkin meille toihin tuleville jonkinlainen riitti, kun myos minut vietiin souturetkelle heti ensimmaisena paivana :) Karolina ja mina jaamme tasta lahtien huoneen kahdestaan.

Tanaan menimme Hofðiin katsomaan lahempaa jarvessa olevia laavamuodostelmia. Kavelimme puistomaisessa metsassa, ja se olikin mukavaa vaihtelua. Maisemat nakyvat taalta yleensa kauas ja on avaraa. Metsassa oli rauhallinen tunnelma. Kuvassa nakyy taustalla myos Lindan lempivuori Blóafjell, todennakoisesti saavuttamaton.

Tama pyoraretki paattyi navettakahvilaan, jonka sisalta on ikkunat navettaan. Kylmasavustettu taimen- seka lammashoysto islantilaisen leivan kera maksoi noin 30 euroa. Lammas on parempaa kypsana, mutta taimen oli oikein maistuvaa!

Huomenna suunnaksi Dettifoss -vesiputous ja monta muuta pienempaa vesiputousta samalla. Teemme kahden paivan vaelluksen ja aikaa riittaa luultavasti myos kaupunkikierrokselle Akureyrissa. Ruhtinaallinen kolmen paivan vapaa siis edessa!

Linda ja Matias